Nimeni on Reino, mutta kaverit kutsuvat minua Lahnamieheksi. Olen 69-vuotias pilkkijän veteraani, ja lahnat ovat intohimoni. Pilkin niitä vuoden ympäri – oli kesä tai talvi, sade tai pakkanen. Jokaisella reiällä ja jokaisella nykäisyllä tunnen elämän syvimmän tarkoituksen.

Päiväni alkaa varhain, kun kahvinkeittimen porina ja pilkkivehkeiden kilinä täyttävät mökin. Kun muut vielä vetävät peittoa korville, minä olen jo järven jäällä, kuulostelemassa, miten lahnat liikehtivät syvyyksissä. Rakastan sitä hetkeä, kun aurinko nousee ja saa jään kimaltamaan kuin timantit – mutta vielä enemmän rakastan sitä, kun tunnen siiman nykäyksen ja tiedän, että kohta pääsen kiskomaan päivän ensimmäistä saalista.

Minulla on oma pilkkireppu, jonka jokainen lokero on tarkkaan mietitty. Oikeanlaiset syötit, mormyskat ja porakone ovat kaikki aina käden ulottuvilla. Ja kyllä, vanha kippurainen pilkkituolini on nähnyt parempiakin päiviä, mutta ei se mitään – niin olen minäkin.

Miksi juuri lahnat? Koska lahnassa on luonnetta. Ei se antaudu helpolla, ja siinä on juuri se sopiva haaste, joka pitää minut vireessä. Vaikka kylmä viima puhaltaa ja sormet kohmettuvat, ei ole parempaa tunnetta kuin nostaa jäisestä vedestä kiiltävä, hopeinen lahna.

Kun päivä on pulkassa ja kalasaalis kassissa, suuntaan takaisin mökille. Laittelen lahnoista kalasoppaa, joka on saanut vuosikymmenien aikana legendaarisen maineen naapurustossa. Siinä on voita, kermaa ja paljon rakkautta – aivan kuten tässä elämässäkin.

Pilkkiminen ei ole minulle vain harrastus, se on elämäntapa. Ja vaikka polvet natisevat ja selkä välillä protestoi, tiedän, että jäälle palaan taas huomenna. Sillä kun lahnat odottavat, niin odotan minäkin.