Antti Konola oli viisikymppinen historianopettaja, joka tunnettiin viisaudestaan ja arvostetusta asemastaan pienessä suomalaisessa kylässä. Hänen hiuksensa olivat jo harmaat ja kasvonsa uurteiset, mutta katseessa oli edelleen nuoruuden elinvoimaa, ja hänen mielensä oli terävä kuin partaveitsi. Antti oli omistanut elämänsä historian opetukselle ja oli saanut oppilaat innostumaan asioista, joita moni piti kuivina ja vaikeina.

Eräänä syksyisenä iltana Antti oli päättänyt mennä kylän uuteen kulttuuritapahtumaan, jossa esiteltiin vanhoja paikallisia käsitöitä ja esitelmiä kylän historiasta. Yleisössä oli vähän väkeä, mutta yksi henkilö kiinnitti hänen huomionsa: nainen, joka näytti hieman häntä nuoremmalta, mutta jolla oli samanlainen arvokas ja viisas olemus kuin hänellä. Naisen nimi oli Leena, ja kävi ilmi, että hän oli palannut vuosien jälkeen kotikyläänsä vietettyään vuosikymmeniä ulkomailla tutkimassa sukututkimusta ja kansanperinteitä. Leena oli kokenut ja sivistynyt, ja hän puhui intohimoisesti historiasta, mikä tietenkin veti Antin huomion puoleensa.
Esityksen jälkeen Antti lähestyi Leenaa ja alkoi jutella hänen kanssaan. Keskustelu liikkui pian historiaan ja heidän molempien yhteisiin kiinnostuksen kohteisiin. He puhuivat tunteja, vaihtoivat mielipiteitä suurista historian käännekohdista, Napoleonin sodista, Suomen itsenäistymisestä.

Antti tunsi jotain, mitä ei ollut tuntenut aikoihin – kipinän. Leena oli viisas, charmikas ja avoin, ja tuntui, että heidän välillään oli syvä yhteys. Illan pimetessä Leena kysyi hymyillen, haluaisiko Antti jatkaa keskustelua hänen kotonaan, sillä hän asui vain kävelymatkan päässä. Antti epäröi hetken, mutta päätti tarttua tilaisuuteen.

He saapuivat Leenan talolle, joka oli vanha mutta kauniisti entisöity. Se oli täynnä antiikkihuonekaluja, vanhoja kirjoja ja esineitä, jotka toivat historian aivan heidän ympärilleen. Leena tarjosi lasillisen viiniä ja he jatkoivat keskustelua olohuoneessa takkatulen äärellä. Ilta jatkui, ja heidän välilleen muodostui intiimi tunnelma. Katseet viipyilivät pidempään, sanat jäivät sanomatta, mutta niiden tilalle tuli eleet ja kosketukset.

Kun Antti ja Leena istuivat vierekkäin, Antti huomasi, miten läheltä Leena katsoi häntä silmiin. Hän tunsi sydämensä sykkivän raskaammin, ja lopulta hän tarttui Leenan käteen varovaisesti mutta päättäväisesti. Leena vastasi kosketukseen, ja he kumpikin tiesivät, mihin hetki johti.

He viettivät yön yhdessä, mutta se ei ollut vain intohimon hetki. Antin ja Leenan välille syntyi syvempi side, joka kumpusi yhteisestä ymmärryksestä ja arvostuksesta. Antti ei ollut aikoihin tuntenut sellaista läheisyyttä ja yhteyttä toiseen ihmiseen. Hän huomasi, ettei viisaus ollut vain kirjoissa ja tiedossa, vaan myös elämässä, hetkissä, ja ennen kaikkea siinä, kuinka ihmiset voivat löytää toisensa – jopa vuosien ja monien elämänvaiheiden jälkeen.