Helsingin Sanomat kertoi tänään, että ulkoministeri Pekka Haavisto kutsuu koolle kansainvälisen konferenssin feministisestä ulkopolitiikasta.

Uutisessa kerrotaan, että feministisen ulkopolitiikan ensimmäisenä käyttöön ottanut Ruotsi ilmoitti tänä syksynä luopuvansa siitä uuden oikeistohallituksen valtaannousun myötä.

”Me emme aja feminististä ulkopolitiikkaa. Sillä nimityksellä ei ole ollut järkevää tarkoitusta. Se on pimentänyt faktan, että Ruotsin ulkopolitiikan tulee perustua ruotsalaisiin etuihin ja ruotsalaisiin arvoihin”, sanoi HS:n mukaan Ruotsin uusi ulkoministeri, maltillista kokoomusta edustava Tobias Billström.

Ulkoministeriön tiedotteen mukaan yhä useampi maa kuitenkin kutsuu ulkopolitiikkaansa feministiseksi. Niihin kuuluvat muun muassa Espanja, Kanada, Meksiko, Saksa ja Ranska.

Suomen ulkopolitiikkaa ei ole virallisesti kuvattu feministiseksi, mutta ulkoministeriön mukaan tasa-arvon edistäminen on kuitenkin jo pitkään ollut ”Suomen ulkopolitiikan eri osa-alueiden keskiössä”, kertoo Helsingin Sanomat.

X X X

Haaviston aloite saattaa avata kauan kaivattua keskustelua Suomen ulkopoliittisesta linjasta.

Omalta osaltani pyrin virittelemään sitä jo 21.2.2020 julkaisemallani blogilla ”Onko Suomen linja muuttunut?”.

Perustelin kysymystäni kolmella esimerkillä.

Ensimmäinen oli edellisen hallituksen toimikaudelta.

Kylmän sodan kauden jälkeenkin Suomi oli noudattanut sitä periaatetta, että emme tunnusta hallituksia vaan ainoastaan valtioita. Tällä olimme välttyneet sekaantumasta moniin suurvaltojen välisiin kiistakysymyksiin. Kuitenkin keväällä 2019 Suomi yhdessä joidenkin muiden EU-maiden kanssa oli tunnustanut oppositiopoliitikko Juan Guaidón Venezuelan presidentiksi.

Toinen esimerkki liittyi Suomen kauteen EU:n puheenjohtajamaana.

Suomen hallitus oli ottanut jopa tärkeimmäksi tavoitteekseen ihmisoikeuksien ajamisen ja oikeusvaltioperiaatteen toteuttamisen. Sanottavia tuloksia tässä ei ollut saatu, mutta suhteet Unkariin ja Puolaan olivat vahingoittuneet tavalla, josta saatamme joutua vielä pitkään kärsimään.

Pitkään ei ole tarvinnut odottaa. Suomen Nato-jäsenyyden käsittelemistä Unkarissa on viivästyttänyt tämä Suomen hallituksen toiminta EU:ssa ja suomalaisten toiminta Euroopan parlamentissa.

x x x

Kolmas esimerkkini oli laajempi. Nykyisen hallituksen jäsenet olivat pitäneet puheita ja antaneet lausuntoja, jotka olivat herättäneet kysymyksiä Suomen linjasta.

Paasikivi-seurassa 27.11.2019 pitämässään linjapuheessa ulkoministeri Haavisto oli antanut tulkinnan sille, mitä tarkoittaa se hallitusohjelman kohta, jonka mukaan ”Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikka on ihmisoikeusperustaista”:

”Arvopohjaisuus ja intressit voivat ulkopolitiikassa myös yhdistyä, ja näin itse koen ihmisoikeusperustaisuuden. Puolustamme sellaista maailmanjärjestystä, jossa meillä on liikkumatilaa, ja jossa itsellämmekin on mahdollista ylläpitää rauhaa, vakautta ja vaurautta.”

Kysyin, mitä tämä tarkoittaa. Mitä hän tässä yhteydessä tarkoitti ”intresseillä”? Kansallisia etujammeko?

Nämä kysymykset heräsivät sen vuoksi, että tässä puheessaan Haavisto jätti tyystin sivuun ne Suomen kansalliset edut ja ulko- ja turvallisuuspolitiikan perimmäiset arvot, jotka oli määritelty hallitusohjelmassa.

Keskusteluun ulkopolitiikan linjasta olivat ottaneet osaa myös muut valtioneuvoston jäsenet. Eurooppa-ministeri Tytti Tuppurainen oli TV-haastattelussa sanonut, että Suomi harjoittaa ”feminististä” ulkopolitiikkaa. Tähän ei ulkoministeri Haavisto ollut yhtynyt.

Nyt Haavisto on astunut askeleen pidemmälle ja kutsuu hallituksen nimissä Suomeen konferenssin käsittelemään feminististä ulkopolitiikkaa!

x x x

Palasin asiaan 22.1.2021 kirjoittamassani blogissa ”Kansalliset edut ulko-, turvallisuus- ja EU-politiikan ytimeksi” ja 31.1.2021 julkaisemassani kirjoituksessa ”Suomen oma etu ensin”.

Viime keväänä, maaliskuun 22. päivänä kirjoittamassani blogissa otin esille sen, mihin ihmisoikeusperustainen politiikka on meidät johtanut. Kysyin: ”Vievätkö vihreät meidät sotaan?”.

Kirjoitin, että Venäjän hyökkäys Ukrainaan oli asettanut Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittisen linjan kovaan testiin. Yliotteen näytti saaneen vihreiden johtama ihmisoikeusperustainen linja.

Hyökkäys ja siihen liittyneet ihmisoikeusloukkaukset olivat aikaansaaneet suuttumuksen, joka oli vienyt Suomen niiden maiden kärkeen, jotka olivat ajaneet kovaa linjaa Venäjää vastaan.

Tähän oli liittynyt muun muassa se, että Suomi oli rikkonut ikiaikaisen periaatteensa ja hyväksynyt aseiden viennin Ukrainaan. Muutoinkin pakotepolitiikassa oli jätetty huomiotta Suomen kansalliset edut.

Suomen linjaan oli vaikuttanut muiden keskeisten maiden politiikka.

Yhdysvallat oli Joe Bidenin johdolla omaksunut strategian, jonka mukaan se pyrkii kokoamaan ”länsimaiden” rintaman ”autoritaarisia” maita vastaan.

Yhdysvaltain linjan lisäksi Suomen politiikkaan oli vaikuttanut Saksassa tapahtunut käänne. Sielläkin oli nyt punavihreä hallitus, jossa ulkopolitiikkaa johti vihreä ministeri.

Suomessa vihreät ja vihreiden johdolla koko hallitus näyttivät olevan seuraamassa Saksan muuttunutta linjaa.

Linjan muutos näkyi myös siinä, että vihreät olivat ensimmäisten joukossa siirtymässä tukemaan Suomen Nato-jäsenyyttä.

Kirjoitin, että se kärjistäisi edelleen Euroopan jyrkkää kahtiajakoa ja lisäisi suursodan vaaraa.

Kirjoitin, että elämme vaarallisia aikoja.

Sittemmin ovat käyneet vielä vaarallisemmiksi.

x x x

Ulkoministeri Pekka Haaviston päätös kutsua hallituksen nimissä koolle kansainvälinen konferenssi käsittelemään feminististä ulkopolitiikkaa saattaa olla uusi tekijä, joka synnyttää vakavia kiistoja hallituksen piirissä.

Vai nielevätkö Keskusta ja RKP tämänkin vedon osana hallituksen punavihreää politiikkaa?

Vuoden 2012 presidentinvaalit antavat meille jälleen mahdollisuuden vaikuttaa vahvasti Suomen, Euroopan ja koko ihmiskunnan tulevaisuuteen.

Yli sadan vuoden ajan Keskusta on taistellut Suomen suunnasta oikeiston ja vasemmiston kanssa. Porvareista ja sosialisteista meidät on erottanut sekä arvomaailma, tavoitteet että menettelytavat. Alkiolainen ihmisyysaate on tarjonnut vaihtoehdon oikeiston ja vasemmiston materialismille. Kautta aikojen me olemme painottaneet henkisiä, hengellisiä ja yhteisöllisiä arvoja materialismin ylivaltaa vastaan. Me ajamme ”köyhän asiaa”, puolustamme vähäosaisia, jotka uhkaavat jäädä markkinavoimien ja vahvojen etujärjestöjen jalkoihin.

Porvarit ja sosialistit ovat pyrkineet tavoittelemaan aineellista tehokkuutta keskittämisen avulla. Keskusta toimii hajautuksen puolesta sekä aluekehityksessä, päätöksenteossa että talouselämän rakenteissa. Tämä on luonnontaloudellisesti, yhteiskunnallisesti ja myös taloudellisesti kestävää kehitystä. Oikeisto ja vasemmisto keskittävät myös päätöksentekoa. Keskusta puolustaa aitoa kansanvaltaa. Varjelemme lähidemokratiaa kuntahallinnossa, ajamme maakuntien itsehallintoa ja puolustamme kansan valitsemien valtioelinten – eduskunnan ja tasavallan presidentin – oikeutta itsenäiseen toimintaan ja päätöksentekoon.

Aatteelliset erot heijastuvat myös ulkopolitiikkaan. Keskusta on puolueista voimakkaimmin vaalinut maamme itsenäisyyttä. Urho Kekkosen johdolla luotua Suomen puolueettomuuspolitiikkaa on jouduttu puolustamaan sekä oikeiston että vasemmiston suuntaan.

Perustuslain mukaan tasavallan presidentin tärkein tehtävä on johtaa Suomen ulkopolitiikkaa yhteistoiminnassa valtioneuvoston kanssa. Ulkopolitiikassa puolestaan tärkeintä on, että Suomi jatkaa sillä turvallisella linjalla, jonka presidentit Juho Kusti Paasikivi ja Urho Kekkonen sotien jälkeen viitoittivat. Tarja Halonen on luotettavalla tavalla tätä linjaa noudattanut. Oma kantani on selvä ja horjumaton: Suomen on säilytettävä asemansa sotilaallisesti liittoutumattomana, puolueettomana maana.

Kuten edellisen hallituksen turvallisuuspoliittisessa selonteossa todettiin, Suomeen ei kohdistu mitään erillistä sotilaallista uhkaa. Meidän sotilaallisen turvallisuutemme voisi vaarantaa vain Venäjän ja Naton välinen laajamittainen sotilaallinen selkkaus. Tähän tilanteeseen ei sovi se, että Suomi liittyisi Natoon ja toisi sen sotilaalliset järjestelmät Venäjän rajoille. Meidän tulee päinvastoin omalla toiminnallamme vähentää vastakkainasettelua ja jännitteitä Venäjän ja länsimaiden välillä. Liittoutumattomana maana Suomella ei ole velvoitteita lähettää sotilaitaan taistelutehtäviin ulkomaille. Rauhanturva- ja kriisinhallintatehtäviin osallistumme, mutta taistelutoimiin emme. Nato-jäsenyys olisi myös kallis ja Suomen omaa puolustuskykyä heikentävä ratkaisu. Naton jäsenenä meillä olisi paineita siirtyä ammattiarmeijaan, joka olisi kalliimpi ja heikommin Suomen puolustamiseen soveltuva ratkaisu kuin nykyinen yleiseen asevelvollisuuteen ja laajaan reserviin perustuva järjestelmä. Suomen on siis parasta jatkaa nykyistä hyvää yhteistyötä Naton kanssa rauhankumppanuuden pohjalta ja ylläpitää jäsenyysoptiota siltä varalta, että turvallisuustilanne joskus tulevaisuudessa olennaisella tavalla muuttuisi.

Eurooppa-politiikka kuuluu pääosin pääministerin ja valtioneuvoston toimivallan piiriin, mutta unionissa käsitellään myös tasavallan presidentin valtaoikeuksiin kuuluvia asioita. Euroopan unionilla on yhteinen ulko- ja turvallisuuspolitiikka. Kun Suomi osallistuu sen kehittämiseen ja toteuttamiseen, meidän linjamme määritellään myös tältä osin tasavallan presidentin johdolla. Unionissa luodaan parhaillaan sisältöä Lissabonin sopimukseen perustuvalle ulkosuhdepolitiikalle. Valittavana on kaksi periaatteellisesti hyvin erilaista vaihtoehtoa.

Federalistit ovat kautta aikojen pyrkineet siihen, että EU:sta kehittyisi Yhdysvaltain kaltainen maailmanmahti. Tätä tavoitetta on perusteltu sanonnalla, että ”EU on taloudellinen jättiläinen, mutta poliittinen kääpiö”. He pyrkivät luomaan unionille kapea-alaisesti ymmärrettyyn ulko- ja turvallisuusajatteluun perustuvaa ulkosuhdepolitiikkaa. Federalistien määritelmä EU:sta poliittisena kääpiönä ei perustu tosiasioihin. Kolmella tärkeällä lohkolla – kehitys-, kauppa- ja ympäristöpolitiikassa – unioni on johtava voima maailmassa. Minun mielestäni EU:lle tulisi kehittää näihin vahvuuksiin nojautuva kestävän kehityksen globaalistrategia. Tämä on asia, johon haluan tasavallan presidenttinä vahvasti vaikuttaa.

Toinen tasavallan presidentin toimivallan piiriin kuuluva Eurooppa-politiikan keskeinen osa-alue on EU:n perussopimusten mahdollinen muuttaminen. Kysymyksessä olisi valtiosopimus, josta neuvoteltaessa ja päätettäessä presidentillä olisi keskeinen rooli. Euroalueen velkakriisi on jo nostanut esiin vaatimuksia, että EU:n perussopimuksia tulisi muuttaa, ja kehittää siitä unionille liittovaltioydin. Tätä on perusteltu federalistien vanhalla argumentilla, että yhteisen rahapolitiikan rinnalle tarvitaan yhteinen finanssipolitiikka, yhteinen talousministeri ja yhteinen hallitus. Euroalueella syntynyt tilanne osoittaa, kuinka onnetonta oli, että siitä tuli liian laaja. 1990-luvun puolivälissä oli vahvasti esillä suunnitelma, jonka mukaan euroalueeseen olisi tullut aluksi mukaan vain viisi valtiota: Ranska, Saksa ja BENELUX-maat. Tätä esitti tuolloin mm. Saksan nykyinen valtiovarainministeri Wolfgang Shäuble.

Euro olisi ollut näille viidelle maalle ainoa raha, yhtenäisvaluutta, ja muut EU-maat olisivat käyttäneet sitä kansallisen valuuttansa rinnalla. Suomessa käytössä olisivat olleet sekä eurot että markat. Tätä suunnitelmaa perusteltiin sillä, että nämä maat olivat riittävän samanlaisia ja keskenään riittävästi yhdentyneitä muodostaakseen ns. optimaalisen valuutta-alueen. Suunnitelman mukaan nämä valtiot olisivat syventäneet myös poliittista yhdentymistään ja muodostaneet unionin ”kovan ytimen”.

Tämä suunnitelma oli viisas. Se olisi pitänyt toteuttaa ja se olisi saattanut toteutua, ellei Paavo Lipposen ja Sauli Niinistön johtama Suomen hallitus olisi halunnut viedä meitä ensimmäisten maiden joukossa euroalueeseen, Euroopan ytimeen. Kun Suomi halusi mukaan ja kun Suomen talous täytti EMU-kriteerit, meitä ei voitu torjua. Niin tehtiin poliittinen päätös, jolla mukaan otettiin kriteereistä piittaamatta kaikki halukkaat jäsenmaat. Kreikka sentään joutui hieman odottamaan. Näin euroalueesta tuli liian laaja ja siihen tuli mukaan liian erilaisia kansantalouksia. Tässä on euroalueen velkakriisin perimmäinen syy. Keskusta päätti ylimääräisessä puoluekokouksessaan vastustaa Suomen liittymistä euroalueeseen, kun Tanska ja Ruotsi olivat jäämässä sen ulkopuolelle. Eduskunnassa meidän kansanedustajamme äänestivät liittymistä vastaan.

Keskustan edustajat perustuslakivaliokunnassa katsoivat menettelytavan olevan perustuslain vastainen. Liittymisestä olisi pitänyt järjestää kansanäänestys, ja päätös olisi pitänyt tehdä lakiehdotuksen pohjalta ja perustuslain säätämisen järjestyksessä. Kun perustuslakivaliokunnan enemmistö kuitenkin siunasi menettelyn, eduskunta saattoi hyväksyä liittymisen yksinkertaisella enemmistöllä.

Keskusta oli oikeassa. Suomi teki virheen liittyessään euroalueeseen. Suomen kannalta ongelma ovat olleet euron jyrkät kurssivaihtelut Yhdysvaltain dollariin nähden. Aluksi euro voimakkaasti devalvoitui, ja siitä tuli Suomen taloutta ajatellen liian halpa. Taloutemme pääsi ylikuumenemaan ja kustannukset alkoivat karata käsistä.

Sitten tuli voimakas revalvaatio, ku